Opettelen sulkemaan oven mahdollisimman hiljaa, unohdan avaimet kerta toisensa jälkeen, syön seisaallaan jääkaappilla kellon lyödessä puoli kaksi. Hengittäminen on helppoa, kevyttä, hauskaakin. Jalat ovat mustelmista täplikkäät, ajatukset kumisevat, kuplivat ja häipyvät sopuisasti.
Mulla ei enää ole kiire.
Tapaan mielenkiintoisia tarinoita, persoonia, kroppia niiden takaa. Katselen ensin teidän hymyä, myöhemmin sua syvälle silmiin. Kivaa, ja virnistys sanojen vakuudeksi.
Hämmentää ja tavallaan ei hämmennä yhtään. Käännetään vielä vähän lisää voluumia, pää on karannut tyhjäksi jo monta kymmentä kilometriä aiemmin. Pelottaa välillä ihan vietävästi, olen malttanut unohtaa sen. Lopulta me ollaan kaikki ihan yhtä auki, ihan yhtä haastettuja, ihan yhtä lailla vaille - niin mä alan oppia.
