Tätä tapahtuu vaa elokuvis tai elokuus et niil ois helppoo

Yritän muistella taaksepäin, mutta en ole mistään kovin varma. Muistan metrotunnelin huminan rauhoittavuuden, hämärästi valaistun kuntosalin ylellisyyden, mahdollisuuksien läsnäolon miljoonakaupungissa. Mun oli hyvä.

Kesä on ollut rutinoitunut, levoton, aika on toistanut itseään. Kääntynyt jälleen kannoillaan, jättänyt vain kirpeät yöt ja selkeän taivaan. Pipo, joka on itseasiassa ollut ulottuvilla koko kesän, sai kumppanikseen talvikengät. Saamistani epäluuloisista katseista päätelleen eskimoasu ei taida olla vielä sosiaalisesti hyväksytty, mutta meikäläiselle se on hinta näillä leveyspiireillä asumisesta.

Oon puhunut viimeaikoina paljon välitilasta, siellä kellumisesta, odottelusta, epävarmuudesta, epävarmuuteen kätkeytyvistä mahdollisuuksista, menneisyydestä, ilmaisusta, ilmaisemattomuudesta ja muutoksista. Sitä puhe mistä puute voidaan tässä tapauksessa mitätöidä, kyllä tätä riittää omien tarpeiden ylikin. Kaivamalla löytää positiivista, paitsi tietysti tavallisuuden turvallisuudentunne. Se on jollain lailla lohdullinen vaikka sitä yrittäisikin vihata.

Välillä on jumalattoman yksinäistä ja toisinaan hurjan helpottavaa. Enää ei ole paljoa jäljellä tai sitten on vielä todella pitkä aika. Suhtautuminen on vaikeaa, en halua pakottautua takertumaan mihinkään näkökantaan. Onneksi on paljon sopimattomia quoteja, pellavaisia ja puuvillasatiinisia lakanoita ja pakkanen edelleen täynnä jäisiä puolukoita. Keitaalla aina valoisaa ja tuttu painokiekkojen tuoksu, Spotifyssä uuden musiikin soittolista, kalenterissä tekemistä. Pärjäillään.

"Would it be as much fun, Nelli, if you never stopped laughing? If there were never any clouds? If you were never challenged? If you were never alone? If you have never heard the whole truth when it hurt? If you always knew what would happen, what to do, and where to go? 

Or would you ever be like, "Beam me up, Bro!"

Yep, The Universe"

Jospa onkin niin

Opettelen sulkemaan oven mahdollisimman hiljaa, unohdan avaimet kerta toisensa jälkeen, syön seisaallaan jääkaappilla kellon lyödessä puoli kaksi. Hengittäminen on helppoa, kevyttä, hauskaakin. Jalat ovat mustelmista täplikkäät, ajatukset kumisevat, kuplivat ja häipyvät sopuisasti.

Mulla ei enää ole kiire.

Tapaan mielenkiintoisia tarinoita, persoonia, kroppia niiden takaa. Katselen ensin teidän hymyä, myöhemmin sua syvälle silmiin. Kivaa, ja virnistys sanojen vakuudeksi.

Hämmentää ja tavallaan ei hämmennä yhtään. Käännetään vielä vähän lisää voluumia, pää on karannut tyhjäksi jo monta kymmentä kilometriä aiemmin. Pelottaa välillä ihan vietävästi, olen malttanut unohtaa sen. Lopulta me ollaan kaikki ihan yhtä auki, ihan yhtä haastettuja, ihan yhtä lailla vaille - niin mä alan oppia.

Rohkeempana ehkä, mistä sitä tietäisin?

Nepu on ihan käsittämättömän kaunis, niin on Porvookin. Välillä sataa, otan kevättakin käyttöön ja jätän reteästi auki. Falafelburgeri on keskinkertainen, universumin sähköpostit ihan täydellisiä. Pitää pysähtyä lukemaan, toistella ja maistella, vilkuilla hätäisesti ympärille etsien jotain, joka näitä fiiliksiä pukee sanoiksi. Menee kylmät väreet ja naurattaa, nukun vähän huonosti. Musiikki soi kovalla ja usein. Katellaan.

"It's so tempting, Nelli, to look at your present life situation, at whom you're with, at where you work, at what you have and have not, and think to yourself, 'This was obviously meant to be... I'm here for a reason.' And to a degree, you'd be right. But you are where you are because of the thoughts you used to (and may still) think, and so you are where you are to learn that this is how life works -- NOT because it was meant to be.

Don't give away your power to vague or mysterious logic. Tomorrow is a blank slate in terms of people, work, and play, because it, too, will be of your making. You will again have that sense that it was meant to be, no matter who or what you've drawn into your life. Nothing is meant to be, Nelli, except for your freedom to choose and your power to create."

Mä en luopuisi ikinä, mut aina ei kysytä

Tien varteen on näköjään pulpahtanut leskenlehtiä. Ensin yksi, sitten kokonainen komppania. Kuulokkeista pauhaa joku valmis soittolista ja ajatukset vaeltaa. Puhelimen kuvamuistiin kertynyt materiaali on 70 prosenttisesti ruutukaappauksia ajatuksista, jotka haluan painaa mieleen. Taitaa olla ajattelukausi taas.

Hätkähdän toistamiseen kasvoja kaduilla, koska näen niissä ihmisiä maapallon toiselta laidalta. Mitä ihmettä hän englanninluokan nurkkapöydästä tekee kotisalillani? Sitten kertokaa, miksi olen takuuvarmasti nähnyt tuon ruokakaupassa vaeltavan hahmon vaeltavan Citymarketin lisäksi myös sikäläisessä Wincossa? Kaksoisolentoja, kaksoiselämän huippuhetkiä. Teillä on kuulemma viime vuodesta lämpimiä muistoja, mulla on niiden lisäksi alaselässä pigmenttiläiskä häipyneestä arvesta, jonka korkeushyppyrima jätti ja kymmenen hartioita painanutta kiloa naisellisemmiksi muodoiksi muuttuneena. Aihe nousee pintaan yhä uudelleen ja hätkähdän joka kerta, miten utopisteselle kaikki voikaan tuntua itsestäänselvyyksiksi puettuna. Yritän yhä ymmärtää joitain asioita, tilitän loppuraporttia, hymyilen hämmennykselleni.

Fiiliksiä tulee ja menee, innostun ja hämmennyn, nauran kömpelösti omille vitseilleni. Todellisuus kieppuu vatsanpohjassa välillä ikävästi muljahdellen, välillä hellästi kutittaen. Teen taas pari astialöytöä kirppikseltä ja kätken ne huolella vaatehuoneen aarrehyllylle, siellä odottaa tulevaisuus. Aurinko on alkanut tosissaan lämmittää ja paljastaa ikävästi violettiin untuvatakkiin kertyneet tahraläikät. Äiti on ostanut keittiön pöydälle kimpun neilikoita, ne mätsää vieressä lojuviin hömppälehtiin. Keskinkertaisen yläosaston pumppailun jälkeen syön kasuaalin tiistai-illallisen eli itse hauduteltua paahtopaistia ja tahattomasti ylikypsää tankoparsaa. Ei paha, olosuhteet huomioiden. Tallennan näyn varmuuden vuoksi kahdella kameralla, koska kyllä voi taas pienet asiat muodostaa niin ison piristyksen. Viikonloppuna siivosin taas koko huoneen, käänsin sängynkin ympäri ja metsästin toimettomuuden piiskaamana senkin taakse pesiytyneet pölyhiukkaset. Ah, mielenrauha. 

Oon ehkä liian sinisilmäinen, uskon ehkä höpöhöpöön, otan ehkä asiat turhan henkilökohtaisesti. Tai siis en "ehkä", vaan "merkittävästi". Joskus hämmästyn itsekin miten syvällä osaan rypeä ajatuksessa, että olkoot sitten kaikki haluamani epäterveellistä, kallista tai muuten vaan tavoittamattomissa - eihän siinä tuloksettomassa metsästyksessä häviä mitään (muuta kuin nyt tietty luottamuksen, järjen ja itsetunnon). No okei, se, mitä haluan ei ehkä välttämättä ole se, mitä on tarkoitus ja enemmän kuin hyvä niin, mutta olkoot tämä katkera ja harvinaisen typerä ajatukseni se kuuluisa pahe, joita ihmiselle kuulemma suodaan useampiakin. Enkä kiistä ettei niitä paheita sitten olisi monikossa täälläkin, koska kyllä nyt esimerkiksi järjetön kasa säilykepunajuuria suoraan purkista tai kuuden tunnin sinivalokylpy puhelimella ennen nukahtamisen hetkeä vaan välillä on se mitä ihmisolento nimenomaan ansaitsee.

Enkä sano etten kehtaa

En kaunistele, mun ajatukset ei oo viimeaikoina olleet kovin valoisia. Oon lähinnä keskittynyt rauhalliseen hengittämiseen ja sen vaikeuteen. Kirjoittanut niin paljon virallista tekstiä, ettei jäljelle ole muuta jäänyt kuin kramppaavat vasemman käden lihakset ja humiseva pää. Omatuntoa kolkuttaa, kun tietoisesti joutuu vetämään itsensä yli jaksamisen rajojen. Sitten itkettää ja väsyttää ihan vietävästi, hävettää omien ongelmien koko valitukseen määrään nähden. Mutta ai sitä tunnetta, kun tajuaa puristuksen taas kaikonneen, henki alkaa taas kulkea ja huomaan yhtäkkiä, kuinka kaiken oman sumun keskellä kevät on puhjennut täyteen hohtoonsa. Toisilla on syysmasennus, mulla on kevätmasennus.

Kontrastia, sitä on se, kun meinaa kyyneleet valahtaa poskille endorfiinihumalassa koetusta valaistumisesta, kevyestä raudasta ja toimivasta hermotuksesta. Keskinkertaisuudelle ja inhotukselle täytyy opetella antamaan paikkansa ja sen harjoittelua lienee edelleen tarpeellista harjoitella. Halu oppia ja nimenomaan virheistä on ihan sietämätön, se tulee esille viimeistään siinä kohti, kun kaikki on näemmä haettava aina umpisolmuun ennenkuin ongelmiin tulee rakentavalla tavalla tartuttua. Haluan kompastella useammin, mutta kaatua enää hiukka harvemmin. Haluan olla ihan törkeän hyvä juuri tässä hommassa, haluan antaa kaiken saamani avun eteenpäin. 

Kehrään elämälle, aurinko herättää tasatunnein kuudesta alkaen, painan pisteen viimeiseen konseptiin ja nauran ääneen puhelimeen kilahteleville viesteille. Saan kaapattua heidän välillään leijuvan kipinän kuviin, suklaakakun moussetäyte hyytyy täydelliseen koostumukseen ja tiet risteää yllättävien ihmisten kanssa. En tiedä mikä kruunattaisiin kaikkein makeimmaksi. Heidät, tuo suklaaunelmien kliimaksi vai se, kuinka joidenkin kanssa tajuus on selkeästi sadasosan tarkkuuudella sama. Nää on näitä ja näistä mä nautin. 

Hullua ja vähän noloa taas huomata, miten kaikki voikin oikeastaan olla ihan järkeenkäypää. Asiat ei vaan aina mene niin kuin toivoo, mutta ne menee aina niin kuin täytyy. Helppoa elämää en kaipaa, rikasta rakastan. Enkä enää sano etten kehtaa.

Vedät täysii tietenki

Aika jees. Mitä nyt sukkikset vähän ahisti. Mut kerrankos sitä.

Plain answer, however

Aloitin aamuni vuodattamalla esiin, sulle, kaiken mieltä rassanneen ja muutamia kiivaita puhelimen kilahduksia myöhemmin maailma oli kummasti solahtanut takaisin raiteilleen. Aurinko levitti kasvoille irvistykseen sekoittuvan hymyn ja avasi kovaa vauhtia kävelyteille käytäviä, joista asfaltti kurkistelee toiveikkaasti. Kipitin noita polkuja pitkin ja tunnustelin miten kengät oudokseltaan kumisivat tien pinnassa. Ulkona tuoksuu lupaavalle ja jätän kaulahuivin uhmakkaasti kotiin, vaikka lämpömittarin viisarit eivät osoita muutoksen tapaistakaan muutaman viikon takaiseen. Kevät ei kuulu virallisesti suosikkeihini, mutta silti otan oikeuden nauttia.

Jälleen hierontapöydällä vinkuessani mietin, onko täällä edes salittua olla näin hauskaa? Kuinkakohan masokistista tämä ylipäätään on, että seivästetyltä tuntuva rinta ja hoidosta kramppaavat sormet ovat miltei viikon kohokohta? Pitkään kummitellut vaivakierre sietäisi vähitellen aueta näillä käsittelyillä. Miltei haikeaa luopua niistä lonkan naksahduksista ja hartian muljahduksista, jotka niin uskollisesti ovat rytmittäneet menolle tahtia jo hälyyttävän pitkän ajan. 

Saan mielettömiä kevätkiksejä siitä, kuinka pelottavan sujuvasti ne hankaliksi tuomitsemani asiakkaat poistuvatkin vuolaasti kiitellen tai siitä, kun satun kääntämään radiokanavan juuri oikealla hetkellä oikealle kanavalle. Siitä, kun kirpputorin takahuoneessa odotteli betonista ja heinäseipäistä kyhätty materialismionnellisuus jakkaran muodossa ja siitä, kuinka motivaatio alkaa vähitellen löytää rutiininomaisesti oikeat kanavat itseään ruokkiviin lähteisiin. 

Miten se menee, kuka kenetkin valkkaa?

Tulppaanit ovat nuutuneet valumaan pitkin pöydän pintaa, valo varmaan sokaissut. Isi paistaa pullia vohveliraudalla ja koti tuoksuu huumaavalle. Aurinko siivilöi tanssivia varjoja pölyisille pinnoille ja houkuttelee maailmaa talviunilta.

Kellun jossain ääripäiden - huippu zenin maailmankaikkeuden lapsosen ja irvokkaan pessimisti666:n - välillä, mikäli yritän itse arvioida henkisyyteni tasoa. En halua tehdä nyt siirtoja, haluan vain tuntea ja olla, katsoa mitä ehkä tapahtuu. Vaaka taitaa kallistua selkeästi enemmän tukevasti maadoittuneen universumirakastajattaren puoleen, mutta toisella puolella kuitenkin painaa (aivan turha) epäusko, jota edelleen koen käsittämättömän monia asioita kohtaan.  

Stockan alelaarista pengoin huhmareen, raastinraudan, leikkuulaudan ja kasan käsipyyhkeitä - kassalla kevensin lompakkoani kaikesta tästä riemusta kokonaiset 14€. Nää on näitä tarjoushaukan onnenpäiviä, sulkia hattuun ja natsoja kaulukseen. Pesukonettakin tarjottiin, mutta vielä joudun kieltäytymään.

Fysioterapiassa käyminen on avartanut lapojen välin lisäksi myös mielenmaisemaa. Kyyneleitä on valutettu ja epämääräisiä uikutuksia luriteltu. Silmäkulmien kostumisen suhteen en ole varma onko kyseessä ollut enemmän äärimmilleen pingotettujen lihaskalvojen aistireseptoreista viiltävä kipu vai jumeihin suljettujen huolien sulamista seuraava helpotus ja hämmennys. Kahden tunnin ja muutaman palasiksi nyhrätyn nenäliinan jälkeen olen ennen kaikkea varmaakin varmempi siitä, kuinka haluan tulevaisuudessa vatkata samaisia kelmeässä valossa pötköttäviä piriformiksia ja pectoriksia vähintään yhtä kovalla ammattitaidolla ja vähintään yhtä vakuuttavassa ammattiuniformussa terveyssandaaleineen.

Eräänä lauantai-iltapäivänä pepperonien laskemiseen valjastetut aivot hylkäsivät työnsä, kun sisään asteli käsittämättömän suloinen vanha pariskunta. Yritän keksiä sopivia adjektiiveja kuvaamaan heidän väliltään huokuvaa tunnelmaa, mutten saa sellaisia esiin. Kirjasin kuitenkin sen arvokkuutta ja syvää välittämistä huokuvan siteen #lifegoals -listaani. Myöhemmin illalla lapsiin kylmän neutraalisti suhtautuva minäni heltyi pienen hetken ajaksi, kun työkaverin kolmevuotias tytär imeskeli pöydänreunaa kirjaimellisesti pilke silmäkulmassa välkkyen ja hihkui kuinka "yvää" se on. Kiitos, ihan ite desinfioin just tota varten. Tällainen työ on kulkaa rankkaa fiilistelijälle, joka harhailee mielellään ohilipuvissa ihmiskohtaloissa.

Illan viimeinen havainto pomppivista ajatuksista on kuitenkin onneksi se sama päättäväisyys, jonka tunnistan kotoisaksi. Katseen kääntämiseen en tyytyisi, aito tunne kääntää sieluja. Yhtäaikaa kunnianhimoinen ja kunnioittava, armollinen ja sopivan sopimaton, katellaan.

Ja et sä olemassa oot

Vanhenemiseen kai kuulu se, että ajan käsitteet muuttuu, venyy ja paukkuu, seilaa ja lainehtii. Tekee mieli ladella kliseitä, mutta eivät ne välitä kaikkea, mitä tähän fiilikseen kiteytyy. Välillä sitä suorastaan pyörittelee päätään, miten helppoa toisen seurassa voi parhaillaan olla. 

24 neliötä villiä nuoruutta, halpaa kaljaa ja ne samat stereot. Shampoo tuoksuu edelleen päärynäpillimehulle, epäonnistuneiden leipomusten päälle levittyy luvattoman paksu kerros mansikkahilloa ja televisio intoilee yksinään keskellä seinää. En osaa käyttää sun suihkua, muriset ohjeet jostain syvältä kuviollisen pussilakan uumenista. Luetaan toisiamme naurettavan hyvin, jätetään perustelut muiden tehtäväksi. Varovainen uteliaisuus viestin vastaanottajasta ja aidosti pintaan päästetyt huolet - olkoot ne esimerkkeinä siitä, että tietyillä asioilla kuitenkin yhä on väliä. 

Sävyt muuttuu, väritkin ehkä, mutta silti tunnistan meistä ne samat turvepölyn alta säihkyvät virnistykset. Ja vapaus, se me ollaan aina jostain löydetty. Meillä on luontevat, omat polut ja just sitä mä rakastan.

Sanotaan, että ystävyys kestää koko elämän, jos se kestää ensimmäiset seitsemän vuotta. No eihän tämä sitten ole edes ihme, ohitettiinhan tässä juuri 12 ja puolen vuoden rajapyykki. 

Jotakin totta ja voimaakin, sydän on ehjä kuitenkin

Edelleen on ihan kummallisen hyvä olla. Rutiinit tuntuu hyviltä, yllätykset tuntuu hyviltä. Harmaan kokkipaidan napitus, jäinen autonratti ja oppilaskunnan vedenkeittimen ääni. Tarjoushaukan vapaapäivä Lidlin urheilumalliston julkaisun aikaan, pyörryttävän hyvä sokkovalinta ravintolassa ja just oikeet fiilistelybiisit. Lajin helppous viehättää, sanoisin, ja huomaan unohtaneeni, että nythän pitäisi olla masennus syvimmillään. Kyllä mä ihan tavallisten tallaajien joukossa kiroan pakkasessa rätiseviä hiuksia ja kauppakäynnillä unohtunutta raejuustopurkkia, mutta kierolla tavalla sekin tuntuu hyvältä. 

Selaan sujuvasti läpi Hesarin matkailu- ja asunto-osiot yhtä tiiviillä intensiteetillä, katse kaihoisasti sivuja kuluttaen. On maailmannälkä, muttei enää kiire. Ajatukset ei enää revi, ne vaan ruokkii. Helpotuksen tunne hämmentää, mutta koitan ymmärtää sitä. Sitten perään koitan ymmärtää, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää. 

"Joo kyllä ne energiat on olemassa. Kieltää voi eikä uskoa tarvi, mutta silti ne vaan on." Niin mulle kerrottiin salin pukkarissa ja hymyilin salaa banaaninkuorille. 

Oh I have thought of greater things

Vuorotellen kuura kiristää ripsiä ja tahrii ne harvatkin vauhdissa suditut ripsivärit pitkin luomia. Päivän piristyksiä ovat asiakkaat, jotka ovella kertovat miten kamala keli "siellä ulkona" on, eivätkä siksi viitsi poistua lainkaan sisätiloista. Virnuilen vastauksen kolmiin housuin ja neljään yläosaan sulloutuneena, sormet hihoihin kiskottuna. Yhdeksännellätoista yrityksellä taidan olla jo hiukan kärryillä tästä talven juonesta.

Ikävöinnissä on menossa ilmeisesti kieltovaihe, mutta en kyseenalaista sitä, mikä omalta osaltaan hämmentää enemmän kuin tapahtuneet. Sattuma ei luo tällaista varmuutta.

Kohtalo on myös uhkaavasti kohti hiipivä koeviikko, jonka olisi ehkä syytä herättää hiukan konkreettisempia toimenpiteitä kuin koristeellisten kalenterimerkintöjen väsäämistä. En kerkeä nyt - onnellisuus vaanii hypermarketin alelaarissa ja kesken saunomisen yllättävässä inspiraatiossä. Hölmössä heittäytymisessä, punttien keventymisessä ja voluuminappulan ronskissa kääntämisessä.

Mulla on vaikeuksia nipistää silmät kiinni iltaisin ja siitä aijon kapinoiden nauttia. Nään aivan outoja unia ja tulevaisuus kutittelee jälleen muotoaan muuttaneena.

2.0

Mä olen Nelli. Nelli Henriikka.

Mä elän unelmista, unelmille. Meneillään on 19. talvi ja uskomattoman siistejä juttuja - takana elämäni rankin, mutta opettavaisin kokemus vaihto-oppilaana maailman toisella laidalla.

Mulla on vahva valokuvamuisti ja paljon ajatuksia. Korvarustossa kapinoiden otettu lävistys ja jossain aina muutama mustelma. Mä oon ihan hullun kiinnostunut ihmisen anatomiasta ja kannan kroonista matkakuumetta. Rakastan elokuuta, sitä tunnetta, kun lentokone nousee ja sitä, kun joku hieroo jalkoja. Seuraavaksi haluan oppia seisomaan käsillä, omistaa vain täydellisiä astioita ja puhua sujuvasti ruotsia.

Mä oon kunnianhimoinen, välillä heikkoudeksi saakka, mutten silti pätkääkään kilpailullinen. Uskon kohtaloon ja siihen, ettei mikään ole loppupeleissä pelkkää sattumaa. Arvostan älykkyyttä sen kaikissa muodoissa, mutta huomaan tekeväni yhä enemmän valintoja fiiliksellä - energia ei valehtele.

Mä leivon työkseni pitsaa, mutta omiin herkkuihin lukeutuu muun muassa sinappisilakat ja maksamakkara. Myös ruskeapilkullinen palkkaribanaani punttien heilutuksen jälkeen ja haudutettu kaurapuuro arkiaamuna, jos kerran on pakko jotain valita. Liikunnan suhteen oon valikoiva sekakäyttäjä ja nyt uusin juttu on tankotanssi. Kuuntelen Aamulypsyn podcasteja viihdykkeenä ja juttelen mielellään sekä mukavia että vakavia.

Mulla on tällä hetkellä vaan yksi tavoite: tehdä valintoja kohti juuri sellaista elämää, kuin kulloinkin tunnen hyväksi, pohtimatta liikaa sitä millaisena muut sen näkevät.

Ja tämä on 39 reasons 2.0 - valmiina jatkamaan.