Yritän muistella taaksepäin, mutta en ole mistään kovin varma. Muistan metrotunnelin huminan rauhoittavuuden, hämärästi valaistun kuntosalin ylellisyyden, mahdollisuuksien läsnäolon miljoonakaupungissa. Mun oli hyvä.
Kesä on ollut rutinoitunut, levoton, aika on toistanut itseään. Kääntynyt jälleen kannoillaan, jättänyt vain kirpeät yöt ja selkeän taivaan. Pipo, joka on itseasiassa ollut ulottuvilla koko kesän, sai kumppanikseen talvikengät. Saamistani epäluuloisista katseista päätelleen eskimoasu ei taida olla vielä sosiaalisesti hyväksytty, mutta meikäläiselle se on hinta näillä leveyspiireillä asumisesta.
Oon puhunut viimeaikoina paljon välitilasta, siellä kellumisesta, odottelusta, epävarmuudesta, epävarmuuteen kätkeytyvistä mahdollisuuksista, menneisyydestä, ilmaisusta, ilmaisemattomuudesta ja muutoksista. Sitä puhe mistä puute voidaan tässä tapauksessa mitätöidä, kyllä tätä riittää omien tarpeiden ylikin. Kaivamalla löytää positiivista, paitsi tietysti tavallisuuden turvallisuudentunne. Se on jollain lailla lohdullinen vaikka sitä yrittäisikin vihata.
Välillä on jumalattoman yksinäistä ja toisinaan hurjan helpottavaa. Enää ei ole paljoa jäljellä tai sitten on vielä todella pitkä aika. Suhtautuminen on vaikeaa, en halua pakottautua takertumaan mihinkään näkökantaan. Onneksi on paljon sopimattomia quoteja, pellavaisia ja puuvillasatiinisia lakanoita ja pakkanen edelleen täynnä jäisiä puolukoita. Keitaalla aina valoisaa ja tuttu painokiekkojen tuoksu, Spotifyssä uuden musiikin soittolista, kalenterissä tekemistä. Pärjäillään.
"Would it be as much fun, Nelli, if you never stopped laughing? If there were never any clouds? If you were never challenged? If you were never alone? If you have never heard the whole truth when it hurt? If you always knew what would happen, what to do, and where to go?
Or would you ever be like, "Beam me up, Bro!"
Yep, The Universe"
