Tätä tapahtuu vaa elokuvis tai elokuus et niil ois helppoo

Yritän muistella taaksepäin, mutta en ole mistään kovin varma. Muistan metrotunnelin huminan rauhoittavuuden, hämärästi valaistun kuntosalin ylellisyyden, mahdollisuuksien läsnäolon miljoonakaupungissa. Mun oli hyvä.

Kesä on ollut rutinoitunut, levoton, aika on toistanut itseään. Kääntynyt jälleen kannoillaan, jättänyt vain kirpeät yöt ja selkeän taivaan. Pipo, joka on itseasiassa ollut ulottuvilla koko kesän, sai kumppanikseen talvikengät. Saamistani epäluuloisista katseista päätelleen eskimoasu ei taida olla vielä sosiaalisesti hyväksytty, mutta meikäläiselle se on hinta näillä leveyspiireillä asumisesta.

Oon puhunut viimeaikoina paljon välitilasta, siellä kellumisesta, odottelusta, epävarmuudesta, epävarmuuteen kätkeytyvistä mahdollisuuksista, menneisyydestä, ilmaisusta, ilmaisemattomuudesta ja muutoksista. Sitä puhe mistä puute voidaan tässä tapauksessa mitätöidä, kyllä tätä riittää omien tarpeiden ylikin. Kaivamalla löytää positiivista, paitsi tietysti tavallisuuden turvallisuudentunne. Se on jollain lailla lohdullinen vaikka sitä yrittäisikin vihata.

Välillä on jumalattoman yksinäistä ja toisinaan hurjan helpottavaa. Enää ei ole paljoa jäljellä tai sitten on vielä todella pitkä aika. Suhtautuminen on vaikeaa, en halua pakottautua takertumaan mihinkään näkökantaan. Onneksi on paljon sopimattomia quoteja, pellavaisia ja puuvillasatiinisia lakanoita ja pakkanen edelleen täynnä jäisiä puolukoita. Keitaalla aina valoisaa ja tuttu painokiekkojen tuoksu, Spotifyssä uuden musiikin soittolista, kalenterissä tekemistä. Pärjäillään.

"Would it be as much fun, Nelli, if you never stopped laughing? If there were never any clouds? If you were never challenged? If you were never alone? If you have never heard the whole truth when it hurt? If you always knew what would happen, what to do, and where to go? 

Or would you ever be like, "Beam me up, Bro!"

Yep, The Universe"

Jospa onkin niin

Opettelen sulkemaan oven mahdollisimman hiljaa, unohdan avaimet kerta toisensa jälkeen, syön seisaallaan jääkaappilla kellon lyödessä puoli kaksi. Hengittäminen on helppoa, kevyttä, hauskaakin. Jalat ovat mustelmista täplikkäät, ajatukset kumisevat, kuplivat ja häipyvät sopuisasti.

Mulla ei enää ole kiire.

Tapaan mielenkiintoisia tarinoita, persoonia, kroppia niiden takaa. Katselen ensin teidän hymyä, myöhemmin sua syvälle silmiin. Kivaa, ja virnistys sanojen vakuudeksi.

Hämmentää ja tavallaan ei hämmennä yhtään. Käännetään vielä vähän lisää voluumia, pää on karannut tyhjäksi jo monta kymmentä kilometriä aiemmin. Pelottaa välillä ihan vietävästi, olen malttanut unohtaa sen. Lopulta me ollaan kaikki ihan yhtä auki, ihan yhtä haastettuja, ihan yhtä lailla vaille - niin mä alan oppia.

Rohkeempana ehkä, mistä sitä tietäisin?

Nepu on ihan käsittämättömän kaunis, niin on Porvookin. Välillä sataa, otan kevättakin käyttöön ja jätän reteästi auki. Falafelburgeri on keskinkertainen, universumin sähköpostit ihan täydellisiä. Pitää pysähtyä lukemaan, toistella ja maistella, vilkuilla hätäisesti ympärille etsien jotain, joka näitä fiiliksiä pukee sanoiksi. Menee kylmät väreet ja naurattaa, nukun vähän huonosti. Musiikki soi kovalla ja usein. Katellaan.

"It's so tempting, Nelli, to look at your present life situation, at whom you're with, at where you work, at what you have and have not, and think to yourself, 'This was obviously meant to be... I'm here for a reason.' And to a degree, you'd be right. But you are where you are because of the thoughts you used to (and may still) think, and so you are where you are to learn that this is how life works -- NOT because it was meant to be.

Don't give away your power to vague or mysterious logic. Tomorrow is a blank slate in terms of people, work, and play, because it, too, will be of your making. You will again have that sense that it was meant to be, no matter who or what you've drawn into your life. Nothing is meant to be, Nelli, except for your freedom to choose and your power to create."

Mä en luopuisi ikinä, mut aina ei kysytä

Tien varteen on näköjään pulpahtanut leskenlehtiä. Ensin yksi, sitten kokonainen komppania. Kuulokkeista pauhaa joku valmis soittolista ja ajatukset vaeltaa. Puhelimen kuvamuistiin kertynyt materiaali on 70 prosenttisesti ruutukaappauksia ajatuksista, jotka haluan painaa mieleen. Taitaa olla ajattelukausi taas.

Hätkähdän toistamiseen kasvoja kaduilla, koska näen niissä ihmisiä maapallon toiselta laidalta. Mitä ihmettä hän englanninluokan nurkkapöydästä tekee kotisalillani? Sitten kertokaa, miksi olen takuuvarmasti nähnyt tuon ruokakaupassa vaeltavan hahmon vaeltavan Citymarketin lisäksi myös sikäläisessä Wincossa? Kaksoisolentoja, kaksoiselämän huippuhetkiä. Teillä on kuulemma viime vuodesta lämpimiä muistoja, mulla on niiden lisäksi alaselässä pigmenttiläiskä häipyneestä arvesta, jonka korkeushyppyrima jätti ja kymmenen hartioita painanutta kiloa naisellisemmiksi muodoiksi muuttuneena. Aihe nousee pintaan yhä uudelleen ja hätkähdän joka kerta, miten utopisteselle kaikki voikaan tuntua itsestäänselvyyksiksi puettuna. Yritän yhä ymmärtää joitain asioita, tilitän loppuraporttia, hymyilen hämmennykselleni.

Fiiliksiä tulee ja menee, innostun ja hämmennyn, nauran kömpelösti omille vitseilleni. Todellisuus kieppuu vatsanpohjassa välillä ikävästi muljahdellen, välillä hellästi kutittaen. Teen taas pari astialöytöä kirppikseltä ja kätken ne huolella vaatehuoneen aarrehyllylle, siellä odottaa tulevaisuus. Aurinko on alkanut tosissaan lämmittää ja paljastaa ikävästi violettiin untuvatakkiin kertyneet tahraläikät. Äiti on ostanut keittiön pöydälle kimpun neilikoita, ne mätsää vieressä lojuviin hömppälehtiin. Keskinkertaisen yläosaston pumppailun jälkeen syön kasuaalin tiistai-illallisen eli itse hauduteltua paahtopaistia ja tahattomasti ylikypsää tankoparsaa. Ei paha, olosuhteet huomioiden. Tallennan näyn varmuuden vuoksi kahdella kameralla, koska kyllä voi taas pienet asiat muodostaa niin ison piristyksen. Viikonloppuna siivosin taas koko huoneen, käänsin sängynkin ympäri ja metsästin toimettomuuden piiskaamana senkin taakse pesiytyneet pölyhiukkaset. Ah, mielenrauha. 

Oon ehkä liian sinisilmäinen, uskon ehkä höpöhöpöön, otan ehkä asiat turhan henkilökohtaisesti. Tai siis en "ehkä", vaan "merkittävästi". Joskus hämmästyn itsekin miten syvällä osaan rypeä ajatuksessa, että olkoot sitten kaikki haluamani epäterveellistä, kallista tai muuten vaan tavoittamattomissa - eihän siinä tuloksettomassa metsästyksessä häviä mitään (muuta kuin nyt tietty luottamuksen, järjen ja itsetunnon). No okei, se, mitä haluan ei ehkä välttämättä ole se, mitä on tarkoitus ja enemmän kuin hyvä niin, mutta olkoot tämä katkera ja harvinaisen typerä ajatukseni se kuuluisa pahe, joita ihmiselle kuulemma suodaan useampiakin. Enkä kiistä ettei niitä paheita sitten olisi monikossa täälläkin, koska kyllä nyt esimerkiksi järjetön kasa säilykepunajuuria suoraan purkista tai kuuden tunnin sinivalokylpy puhelimella ennen nukahtamisen hetkeä vaan välillä on se mitä ihmisolento nimenomaan ansaitsee.

Enkä sano etten kehtaa

En kaunistele, mun ajatukset ei oo viimeaikoina olleet kovin valoisia. Oon lähinnä keskittynyt rauhalliseen hengittämiseen ja sen vaikeuteen. Kirjoittanut niin paljon virallista tekstiä, ettei jäljelle ole muuta jäänyt kuin kramppaavat vasemman käden lihakset ja humiseva pää. Omatuntoa kolkuttaa, kun tietoisesti joutuu vetämään itsensä yli jaksamisen rajojen. Sitten itkettää ja väsyttää ihan vietävästi, hävettää omien ongelmien koko valitukseen määrään nähden. Mutta ai sitä tunnetta, kun tajuaa puristuksen taas kaikonneen, henki alkaa taas kulkea ja huomaan yhtäkkiä, kuinka kaiken oman sumun keskellä kevät on puhjennut täyteen hohtoonsa. Toisilla on syysmasennus, mulla on kevätmasennus.

Kontrastia, sitä on se, kun meinaa kyyneleet valahtaa poskille endorfiinihumalassa koetusta valaistumisesta, kevyestä raudasta ja toimivasta hermotuksesta. Keskinkertaisuudelle ja inhotukselle täytyy opetella antamaan paikkansa ja sen harjoittelua lienee edelleen tarpeellista harjoitella. Halu oppia ja nimenomaan virheistä on ihan sietämätön, se tulee esille viimeistään siinä kohti, kun kaikki on näemmä haettava aina umpisolmuun ennenkuin ongelmiin tulee rakentavalla tavalla tartuttua. Haluan kompastella useammin, mutta kaatua enää hiukka harvemmin. Haluan olla ihan törkeän hyvä juuri tässä hommassa, haluan antaa kaiken saamani avun eteenpäin. 

Kehrään elämälle, aurinko herättää tasatunnein kuudesta alkaen, painan pisteen viimeiseen konseptiin ja nauran ääneen puhelimeen kilahteleville viesteille. Saan kaapattua heidän välillään leijuvan kipinän kuviin, suklaakakun moussetäyte hyytyy täydelliseen koostumukseen ja tiet risteää yllättävien ihmisten kanssa. En tiedä mikä kruunattaisiin kaikkein makeimmaksi. Heidät, tuo suklaaunelmien kliimaksi vai se, kuinka joidenkin kanssa tajuus on selkeästi sadasosan tarkkuuudella sama. Nää on näitä ja näistä mä nautin. 

Hullua ja vähän noloa taas huomata, miten kaikki voikin oikeastaan olla ihan järkeenkäypää. Asiat ei vaan aina mene niin kuin toivoo, mutta ne menee aina niin kuin täytyy. Helppoa elämää en kaipaa, rikasta rakastan. Enkä enää sano etten kehtaa.