Mä en luopuisi ikinä, mut aina ei kysytä

Tien varteen on näköjään pulpahtanut leskenlehtiä. Ensin yksi, sitten kokonainen komppania. Kuulokkeista pauhaa joku valmis soittolista ja ajatukset vaeltaa. Puhelimen kuvamuistiin kertynyt materiaali on 70 prosenttisesti ruutukaappauksia ajatuksista, jotka haluan painaa mieleen. Taitaa olla ajattelukausi taas.

Hätkähdän toistamiseen kasvoja kaduilla, koska näen niissä ihmisiä maapallon toiselta laidalta. Mitä ihmettä hän englanninluokan nurkkapöydästä tekee kotisalillani? Sitten kertokaa, miksi olen takuuvarmasti nähnyt tuon ruokakaupassa vaeltavan hahmon vaeltavan Citymarketin lisäksi myös sikäläisessä Wincossa? Kaksoisolentoja, kaksoiselämän huippuhetkiä. Teillä on kuulemma viime vuodesta lämpimiä muistoja, mulla on niiden lisäksi alaselässä pigmenttiläiskä häipyneestä arvesta, jonka korkeushyppyrima jätti ja kymmenen hartioita painanutta kiloa naisellisemmiksi muodoiksi muuttuneena. Aihe nousee pintaan yhä uudelleen ja hätkähdän joka kerta, miten utopisteselle kaikki voikaan tuntua itsestäänselvyyksiksi puettuna. Yritän yhä ymmärtää joitain asioita, tilitän loppuraporttia, hymyilen hämmennykselleni.

Fiiliksiä tulee ja menee, innostun ja hämmennyn, nauran kömpelösti omille vitseilleni. Todellisuus kieppuu vatsanpohjassa välillä ikävästi muljahdellen, välillä hellästi kutittaen. Teen taas pari astialöytöä kirppikseltä ja kätken ne huolella vaatehuoneen aarrehyllylle, siellä odottaa tulevaisuus. Aurinko on alkanut tosissaan lämmittää ja paljastaa ikävästi violettiin untuvatakkiin kertyneet tahraläikät. Äiti on ostanut keittiön pöydälle kimpun neilikoita, ne mätsää vieressä lojuviin hömppälehtiin. Keskinkertaisen yläosaston pumppailun jälkeen syön kasuaalin tiistai-illallisen eli itse hauduteltua paahtopaistia ja tahattomasti ylikypsää tankoparsaa. Ei paha, olosuhteet huomioiden. Tallennan näyn varmuuden vuoksi kahdella kameralla, koska kyllä voi taas pienet asiat muodostaa niin ison piristyksen. Viikonloppuna siivosin taas koko huoneen, käänsin sängynkin ympäri ja metsästin toimettomuuden piiskaamana senkin taakse pesiytyneet pölyhiukkaset. Ah, mielenrauha. 

Oon ehkä liian sinisilmäinen, uskon ehkä höpöhöpöön, otan ehkä asiat turhan henkilökohtaisesti. Tai siis en "ehkä", vaan "merkittävästi". Joskus hämmästyn itsekin miten syvällä osaan rypeä ajatuksessa, että olkoot sitten kaikki haluamani epäterveellistä, kallista tai muuten vaan tavoittamattomissa - eihän siinä tuloksettomassa metsästyksessä häviä mitään (muuta kuin nyt tietty luottamuksen, järjen ja itsetunnon). No okei, se, mitä haluan ei ehkä välttämättä ole se, mitä on tarkoitus ja enemmän kuin hyvä niin, mutta olkoot tämä katkera ja harvinaisen typerä ajatukseni se kuuluisa pahe, joita ihmiselle kuulemma suodaan useampiakin. Enkä kiistä ettei niitä paheita sitten olisi monikossa täälläkin, koska kyllä nyt esimerkiksi järjetön kasa säilykepunajuuria suoraan purkista tai kuuden tunnin sinivalokylpy puhelimella ennen nukahtamisen hetkeä vaan välillä on se mitä ihmisolento nimenomaan ansaitsee.