Miten se menee, kuka kenetkin valkkaa?

Tulppaanit ovat nuutuneet valumaan pitkin pöydän pintaa, valo varmaan sokaissut. Isi paistaa pullia vohveliraudalla ja koti tuoksuu huumaavalle. Aurinko siivilöi tanssivia varjoja pölyisille pinnoille ja houkuttelee maailmaa talviunilta.

Kellun jossain ääripäiden - huippu zenin maailmankaikkeuden lapsosen ja irvokkaan pessimisti666:n - välillä, mikäli yritän itse arvioida henkisyyteni tasoa. En halua tehdä nyt siirtoja, haluan vain tuntea ja olla, katsoa mitä ehkä tapahtuu. Vaaka taitaa kallistua selkeästi enemmän tukevasti maadoittuneen universumirakastajattaren puoleen, mutta toisella puolella kuitenkin painaa (aivan turha) epäusko, jota edelleen koen käsittämättömän monia asioita kohtaan.  

Stockan alelaarista pengoin huhmareen, raastinraudan, leikkuulaudan ja kasan käsipyyhkeitä - kassalla kevensin lompakkoani kaikesta tästä riemusta kokonaiset 14€. Nää on näitä tarjoushaukan onnenpäiviä, sulkia hattuun ja natsoja kaulukseen. Pesukonettakin tarjottiin, mutta vielä joudun kieltäytymään.

Fysioterapiassa käyminen on avartanut lapojen välin lisäksi myös mielenmaisemaa. Kyyneleitä on valutettu ja epämääräisiä uikutuksia luriteltu. Silmäkulmien kostumisen suhteen en ole varma onko kyseessä ollut enemmän äärimmilleen pingotettujen lihaskalvojen aistireseptoreista viiltävä kipu vai jumeihin suljettujen huolien sulamista seuraava helpotus ja hämmennys. Kahden tunnin ja muutaman palasiksi nyhrätyn nenäliinan jälkeen olen ennen kaikkea varmaakin varmempi siitä, kuinka haluan tulevaisuudessa vatkata samaisia kelmeässä valossa pötköttäviä piriformiksia ja pectoriksia vähintään yhtä kovalla ammattitaidolla ja vähintään yhtä vakuuttavassa ammattiuniformussa terveyssandaaleineen.

Eräänä lauantai-iltapäivänä pepperonien laskemiseen valjastetut aivot hylkäsivät työnsä, kun sisään asteli käsittämättömän suloinen vanha pariskunta. Yritän keksiä sopivia adjektiiveja kuvaamaan heidän väliltään huokuvaa tunnelmaa, mutten saa sellaisia esiin. Kirjasin kuitenkin sen arvokkuutta ja syvää välittämistä huokuvan siteen #lifegoals -listaani. Myöhemmin illalla lapsiin kylmän neutraalisti suhtautuva minäni heltyi pienen hetken ajaksi, kun työkaverin kolmevuotias tytär imeskeli pöydänreunaa kirjaimellisesti pilke silmäkulmassa välkkyen ja hihkui kuinka "yvää" se on. Kiitos, ihan ite desinfioin just tota varten. Tällainen työ on kulkaa rankkaa fiilistelijälle, joka harhailee mielellään ohilipuvissa ihmiskohtaloissa.

Illan viimeinen havainto pomppivista ajatuksista on kuitenkin onneksi se sama päättäväisyys, jonka tunnistan kotoisaksi. Katseen kääntämiseen en tyytyisi, aito tunne kääntää sieluja. Yhtäaikaa kunnianhimoinen ja kunnioittava, armollinen ja sopivan sopimaton, katellaan.

Ja et sä olemassa oot

Vanhenemiseen kai kuulu se, että ajan käsitteet muuttuu, venyy ja paukkuu, seilaa ja lainehtii. Tekee mieli ladella kliseitä, mutta eivät ne välitä kaikkea, mitä tähän fiilikseen kiteytyy. Välillä sitä suorastaan pyörittelee päätään, miten helppoa toisen seurassa voi parhaillaan olla. 

24 neliötä villiä nuoruutta, halpaa kaljaa ja ne samat stereot. Shampoo tuoksuu edelleen päärynäpillimehulle, epäonnistuneiden leipomusten päälle levittyy luvattoman paksu kerros mansikkahilloa ja televisio intoilee yksinään keskellä seinää. En osaa käyttää sun suihkua, muriset ohjeet jostain syvältä kuviollisen pussilakan uumenista. Luetaan toisiamme naurettavan hyvin, jätetään perustelut muiden tehtäväksi. Varovainen uteliaisuus viestin vastaanottajasta ja aidosti pintaan päästetyt huolet - olkoot ne esimerkkeinä siitä, että tietyillä asioilla kuitenkin yhä on väliä. 

Sävyt muuttuu, väritkin ehkä, mutta silti tunnistan meistä ne samat turvepölyn alta säihkyvät virnistykset. Ja vapaus, se me ollaan aina jostain löydetty. Meillä on luontevat, omat polut ja just sitä mä rakastan.

Sanotaan, että ystävyys kestää koko elämän, jos se kestää ensimmäiset seitsemän vuotta. No eihän tämä sitten ole edes ihme, ohitettiinhan tässä juuri 12 ja puolen vuoden rajapyykki.