En kaunistele, mun ajatukset ei oo viimeaikoina olleet kovin valoisia. Oon lähinnä keskittynyt rauhalliseen hengittämiseen ja sen vaikeuteen. Kirjoittanut niin paljon virallista tekstiä, ettei jäljelle ole muuta jäänyt kuin kramppaavat vasemman käden lihakset ja humiseva pää. Omatuntoa kolkuttaa, kun tietoisesti joutuu vetämään itsensä yli jaksamisen rajojen. Sitten itkettää ja väsyttää ihan vietävästi, hävettää omien ongelmien koko valitukseen määrään nähden. Mutta ai sitä tunnetta, kun tajuaa puristuksen taas kaikonneen, henki alkaa taas kulkea ja huomaan yhtäkkiä, kuinka kaiken oman sumun keskellä kevät on puhjennut täyteen hohtoonsa. Toisilla on syysmasennus, mulla on kevätmasennus.
Kontrastia, sitä on se, kun meinaa kyyneleet valahtaa poskille endorfiinihumalassa koetusta valaistumisesta, kevyestä raudasta ja toimivasta hermotuksesta. Keskinkertaisuudelle ja inhotukselle täytyy opetella antamaan paikkansa ja sen harjoittelua lienee edelleen tarpeellista harjoitella. Halu oppia ja nimenomaan virheistä on ihan sietämätön, se tulee esille viimeistään siinä kohti, kun kaikki on näemmä haettava aina umpisolmuun ennenkuin ongelmiin tulee rakentavalla tavalla tartuttua. Haluan kompastella useammin, mutta kaatua enää hiukka harvemmin. Haluan olla ihan törkeän hyvä juuri tässä hommassa, haluan antaa kaiken saamani avun eteenpäin.
Kehrään elämälle, aurinko herättää tasatunnein kuudesta alkaen, painan pisteen viimeiseen konseptiin ja nauran ääneen puhelimeen kilahteleville viesteille. Saan kaapattua heidän välillään leijuvan kipinän kuviin, suklaakakun moussetäyte hyytyy täydelliseen koostumukseen ja tiet risteää yllättävien ihmisten kanssa. En tiedä mikä kruunattaisiin kaikkein makeimmaksi. Heidät, tuo suklaaunelmien kliimaksi vai se, kuinka joidenkin kanssa tajuus on selkeästi sadasosan tarkkuuudella sama. Nää on näitä ja näistä mä nautin.
Hullua ja vähän noloa taas huomata, miten kaikki voikin oikeastaan olla ihan järkeenkäypää. Asiat ei vaan aina mene niin kuin toivoo, mutta ne menee aina niin kuin täytyy. Helppoa elämää en kaipaa, rikasta rakastan. Enkä enää sano etten kehtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti